Terapiaa ja elämän heittelyä....
Sain nopeaa ajan terapiaan psykiatrile ,jossa muutaman kerran oli mukana myös lääkäri, joka suositteli lääkityksen ja ja selitti minulle hyvin miksi tarvitsin lääkitystä. Minulla ei aivot tuota serotoniinia tarpeeksi ja tästä syystä olen alttiimpi masennuksille. Serotoniini vaje vaikuttaa mielialaan, uneen ja syömiseen. Ei ole yhtä syytä miksi minä tai moni muu sairastuu masennukseen. Vaikka elämässäni tapahtui paljon ikäviä asioita ja osa johtui ihmisten käyttäytymisestä en voi silti syyttää että masennus johtui koulukiusauksesta tai poikakaverista.En voi myöskään sanoa että mummani sairaus teki minut sairaaksi. Minulla on lääketieteellinen serotoniini vajaus aivoissa joka on suotuisa masennukselle. Nämä kaikki tapahtumat mitä tapahtui niin YHDESSÄ laukaisivat masennuksen. Lisäksi ,etten itse puhunut ongelmista vaan pakkasin kaiken itseeni ja sisälleni. Terapeuttini sanoikin kerran minulle, että osa syy miksi tämä toinen masennus tuli niin pahan oli juuri tuo puhumattonuus. Myös se ettei ensimmäistä masennusta hoidettu kunnolla loppuun oli osa syytä. Puhumattomuus teki minusta kuin pommin. Kuuntelin toisten murheita ja murehdin niitä,mutta omista ongelmista en puhunut vaan pidin kaiken itselläni. Kunnes tapahtumat laukaisivat pommin joka räjähti käsiin.
Muutaman viikon kuluttua terapian aloituksesta pääsin kaverini ja hänen tuolloisen mies ystävän luokse. Asuin heillä noin 1-2 viikkoa. Tuolloin tajusin etten voinut pitää suhdetta yksin kasassakun ei toinen sitä halua. Erosin siis kihlatustani. Ystäväni pitivät minua pystyssä.
Tässä vaiheessa tarina taitaa mennä sen verran sekavaksi että taidan keksiä kertomuksen pojille nimiä. En paljasta kenenkään oikeita nimiä yksityisyyden suojaamiseksi. Olkoon poika,jonka kanssa olin ensirakkauden jälkeen nimeltään Keke. Poika jonka kanssa olin kihloissa on Tapsa. Ja kuviin tulee pian poika nimeltä Antti.
Kävin tuolloin hoitamassa paljon siskoni hevosia. Se kävikin hyvin terapiasta. Hevosen kanssa saa hyvää liikuntaa ja monesti asiaan pitää keskittyä niin paljon että omat murheet unohtuu. Keke asui tallin lähellä ja kävi usein moikkaamassa minua. Meistä oli tullut hyvät kaverit ja usein kävinkin kahvilla Kekellä kun tallityöt oli hoidettu. Uskon että ilman Keken ystävyyttä en pystyisi luottamann miehiin. Meillä oli hauskaa yhdessä vaikkei tunteita ollut kaveruutta enempää. Kävimme myös juhlimassa muutaman kerran yhdessä.
Antti oli Tapsan luokkakavereita ja olimme tutustuneet joskus heidän koulullaan.
Kun olin ystävälläni yötä tuli Antilta yhtäkkiä viestiä. En muista tarkkaan mitä niissä viesteiss' luki mutta jotain , ettei Antti ymmärrä miksi Tapsa päästi tälläisen tytön käsistään ja hyvin nopeaa selvisi että Antti oli kiinnostunut minusta. Hän halusi tavata ja jo muutaman kerran tapaamisen jälkeen rupesimme seurustelemaan. Minusta tuntui kuin Antti olisi pelastanut minut helvetistä. mikä tietysti osaksi pitääkin paikkaansa. Antti rakasti minua ja tuki parhaansa, hän on yksi kultaisimmista ihmissistä mitä minä tunnen. Itseäni harmittaa että vaikka kuinka yritin ja uskoin itsekkin ettei Antti ole mikään korvike, enkä nyt aivan korvikkeeksi häntä sanoisikkaan. Mutta minun olisi pitänyt olla tuolloin yksin pitkän seurustelun jälkeen. Kaikessa kaaoksessa kuitenkin ilmeisesti sekoitin tunteet, kun minusta pidettiin huolta. Kiinnyin ihmiseen joka tuki minua ja rakastui minuun, vaikka minunb olisi pitänyt oikeasti käsitellä pitkän suhteen ero ensin. Seurustelimme 1-2 kuukautta Antin kanssa ja meillä oli mukavia hetkiä paljon. Olin vannonut itselleni ja ystävilleni etten koskaan ottaisi Tapsaa takaisin. Mutta kuinkas kävikään......
Eräänä päivänä kun olin kotona minulle tuli viesti kännykkään.Lähettäjä oli joku salainen viesti palvelu tms. tekstinä oli että joku ikävöi minua. Voih ajattelin että Antti oli laittanut minulle viestiä ,mutta ihmettelin että miksi ihmeessä hän laittaisi jonkun palvelun kautta tuollaista eikä suoraan omasta numerosta. Varovasti sitten kyselin Antilta että oliko hän käyttänyt tälläistä palvelua?Antti katsoi minua vähän kummastellen ja tuumasi että miksi sellaisia käyttäisi. Rupesin pikkuhiljaa arvelemaan että salainen viesti olisi Tapsalta.
Muutama päivä sen jälkeen Ajelin autolla kotikylälläni. Yhtäkkiä huomasin että minua seurattiin. Lähdin kiihdyttäen ajelemaan pientä reittiä tarkistaakseni seuraisiko auto vielä. Kyllä seurasi ja seuraaja oli Tapsa. Pian tulikin viesti Tapsalta, että mihkä olen menossa ja jotain kuulumisia kysyi. Vastasin jotain ja pian Tapsalta tuli viesti että hän haluaa puhua!Hän halusi minut kyytiinsä. Noh suostuin lopuksi ja ajoin auton eräälle levähdysalueelle. Istuin Tapsan autoon ja lähdimmen ajelemaan. Tapsa kertoi olevansa pahoillaan tapahtumista ja kertoi ikävöivänsä minua kovasti. Hän yritti koko ajan naurattaa minua ja onnistui siinä monesti. Hän kehui minua paljon ja laukoi kohteliaisuuksia nopeampaa kuin osasin niitä vastaan ottaa. Hän sanoi että nyt kn hän sai minut autoonsa hän ei päästä minua ikänä pois. Puhuimme paljon asioista ja lopuksi hän vei minut autolleni takaisin ja lähdimme kotiin. Tuolloin ei tapahtunut välillämme mitää ,mutta se sai minut muistamaan Tapsan parhaat puolet. Ikävä nousi takaisin pintaan ja rakkaus tuntui taas. Alkoi muutaman päivän kestävä ankara mietintä ,että mitä teen. Antti oli aina kohdellut minua hyvin ja ottanut minut huomioon. En todellakaan halunnut häntä satuttaa. mietin jo että parempi jättää menneet taakse ja jatkaa elämää. Menin viikonloppuna Antin luokse mutta vasta myöhemmin illalla. Oin varmaan hyvin vaisu tuolloin. Menimme nukkumaan mutta uni vaan ei tullut. Mietin koko ajan Tapsaa. Parin tunnin päästä huomasin ettei Anttikaan saanut nukuttua ja lopuksi avasin suuni. Tuo tuntui ehkä kauheimmalta mitä olin koko elämässäni tehnyt mutta en voinut tunteilleni mitään. Kerroin Antille etten voi olla hänen kanssaan nyt ja että minun on ehkä katsottava uudestaan onko minulla ja Tapsalla tulevaisuutta. Anttihin sattui mutta samalla hän ymmärsi minuakin,niinkuin aina. Erosimme sulassa sovussa ja lähdin jo yöllä ajelemaan kotia,vaikka Antti yritti estää,mutta minun oli pakko päästä pois sieltä.
Laitoin matkalta viestin Tapsalle että olen tulossa kotiinpäin ja että erosimme Antin kanssa. Tapsa halusin heti nähdä minut ja hän oli minua jo vastassa kylällä kun tulin. Autosta pois päästyäni hän katsoi minuun ja kysyi varovasti että saako hän halata minua. Katsoin häntä syvälle silmiin ja annoin luvan. Siitä alkoi taas yhteinen matkamme.
Jätin joitain yksityiskohtia kertomatta minun ja Tapsan erosta,koska ne ovat liian vaikeita sekä yksityissyistä. Annoin teille kuitenkin jjo paljon tietoa siitä ja minusta tietoa oli jo tarpeeksi. Tapsa katui selvästi tekojaan ja hän itse ehdotti että kävisi pyytämässä anteeksi minun vanhemmiltani sitä mitä hän minulle teki. Ja niin hän kävikin. Äiti otti lopuksi asian hyvin! se joka ylipäätänsä uskaltaa mennä isäni eteen pyytämään anteeksi minulle tekemäänsä vääryyttä osoittaa oikeasti katuvuutta ja minusta silloin sitä pitä suuresti kunnioittaa. Isä ei heti ollut mielissään,mutta hän ymmärtää että päätös on minun ja kunnioittaa sitä. Hän oli Tapsalle kiukussa ja sanoi että suhde on kuin kasvimaa sitä pitää hoitaa muuten se ei pysy elossa. Hän kuitenkin hyväksyi päätökseni ja kunnioitti sitä ja nykyään isäni kunnioittaa Tapsaa ihan yhtä paljon kuin muita vävyjänsä ja saattaa pyytää tältä apua tarvittaessa esim auton tms. kanssa. Hän siis myös kunnioitti tuota anteeksi pyyntöä.
En uskonut itse selviäväni huomiseen ,mutta selvisin vaan.En uskonnut että meillä olisi Tapsan kanssa vielä tulevaisuus, vaan kuinkas kävi . Toki elämä nakkeli vähän kuinka sattuu ja Antti joutui sen takia kärsimään. Mutta opin myös paljon tuolta ajalta ja saan vieläkin siitä paljon irti kun käyn asioita uudestaan läpi. Henkisesti tuo oli myöskin todella kasvattavaa aika. Tajusin myös että syvimmästäkin rapakosta pääsee pois kun vaan jaksaa taistella ja kun tuntuu ettei jaksa niin silloin pitää osata ottaa apu vastaan ja pitää tukeutua lähimpiin ,koska sitä varten meillä on lähimpiä. He jakavat kanssamme sekä ne ilot että surut. Ja pitää puhua,koska joskus ne purkautuu kuitenkin.Parempi purata siis itse tunteita kun odottaa että se pommi räjähtää ,koska siitä ei hyvää seuraa.
Ensikerralla tulee yksi vaikeimmista kertomuksista nimittäin mummani kuolema.
Toivottavasti jaksatte taas lukea.
perjantai 17. helmikuuta 2012
maanantai 13. helmikuuta 2012
Opiskelua....
Ysiltä hain ykkövaihtoehtona parturi-kampaaja linjalle ja pääsinkin soveltuvuustesteihin. Ikävä kyllä todistus vaikuttaa paljon ja vaikka minulla meni testit hyvin en päässyt sisälle kouluun huonon todistukseni takia. Siksi suosittelenkin nuoria ottamaan opiskelun aina tosissaan, että on paremmat mahdollisuudet päästä sille alalle mihkä oikeasti haluaa! Minulla oli haussa toisena vaihtoehtona puuseppä. En siis päässyt parturi-Kampaajaksi ,mitä olin jo monta vuotta haaveillut! Menin sitten puuseppä puolelle ja aattelin et kai se ny menee ku ihan mukavaa sekin on! Ainakin yläasteella tykkäsin puutöistä. Kävin noin kaksi jaksoa puupuolta ja se oli ihan mukavaa,mutta minulla on hiukan pölyallergiaa ja sitä olisi työksi ollut vaikeaa tehdä terveyttä menettämättä. Ja muutenkin se oli mukavampaa enempi harrastepohjalla.Ei siis töinä mitä pitäisi tehdä jotain 40 vuotta viitenä päivänä viikossa ja kahdeksan tuntia päivässä. Lopetin siis puupuolen ja olin hetken kotona! Tekemisen puute sai minut siivoilemaan ja ressaamaan hirveesti jos toiset hiukankin sotki paikassa missä olin juuri siivonnut. No Tammikuussa aloitin sitten talouskoulun! Talouskoulustahan ei varsinaisesti valmistu miksikään, mutta se on vähän sellainen "eväitä itsenäiseen elämään" koulu. Koulusta tykkäsin todella paljon ja ruoka oli todella maittavaa! Tuolloin saimme myös poikaystäväni kanssa ensimmäisen kummipojan! Olin hyvin onnellinen ja ylpeä siitä. Toki olen ylpeä vieläkin. Talouskoulu loppui keväällä ja sain elämäni parhaimman todistuksen sieltä ja myös jonkin stipendin.Saimme kesällä myös toisen kummipojan.Kesän olin kotona pohdimme että mitä tekisin kun edelleen halusin vain parturi-kampaajaksi. Jossain vaiheessa sitten rupesimme miettimään yksityistä puolta ja loppujen lopuksi hain ja pääsin Tampereelle yksityiseen parturi-Kampaaja kouluun! Koulu sopi myös erinomaisesti siksi minulle,että sielä oli enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Ja työ on se mikä opettaa. Koulu lähti hyvin kulkemaan syksyllä ja olin hyvin onnellinen! Olin tuolloin ollut neljä vuotta poikaystäväni kanssa yhdessä ja vuosipäivänämme menimme kihloihin. Tuolloin tunsin olevani ehkä maailman onnellisin nainen. Meille pidettiin ihanat kihlajaiset, joihin mummani osti minulle todella kauniin mekon ja tunsin oloni prinsessaksi. Joulukin tuli ja sitten uusi-vuosi vaihtui... ikävä kyllä tästä ei tullut parempaa vuotta. Jo alkuvuodesta rupesi tulemaan ryppyjä rakkauteen, kun juhliminen poikaystäväni koulussa tuntui menevän liiallisuuksiin ja siitä tuli joka päiväästä. Näimme vain viikonloppuisin koska opiskelimme eripaikkakunnilla. Mieleni rupesi synkistymään vauhdilla,mutta yritin olla vahva. Jossain vaiheessa minulle ruvettiin ehdottelemaan eroa!Silloin maailmani rupesi luuhistumaan. En halunnut erota, koska rakastin niin paljon tätä poikaa. Yritin pitää suhdettamme väkisin yksin pystyssä, mutta pian minulta jo vaadittiin eroa. Tämä oli ehkä naisen pahimpia painajaisia mitä silloin koin. En saanut millään käännytettyä pojan päätä ja yritin lahjoa ja uhkailla taas tappamalla itseni ... yritin lähes kaikkea mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Yritin käydä koulua mutta opettaja poisti minut asiakaspalvelusta ,koska näki etten pystynyt siihen. Purskahtelin itkuun ja koin kuin minua oltaisiin käsitelty kuin roskaa. Yhdessä koulun ja vanhempien kanssa päätimme että jään koulusta pois ja palaan jatkamaa kun saan asiani kuntoon ja paranen. Muutaman viikon taisin asua poikaystäväni kotona ja sekin oli itsenikidutusta kun yritin pitää suhdettamme yksipuolisesti kasassa. Perheemme sai tietää että missä mennään kuin oloni vaan paheni. Pikkuhiljaa en nähnyt enää ollenkaa tulevaisuutta. Uskoin että minulla ei ole syytä elää ilman poikaystävääni. Alkasin tajuamaan että minut meinataan todella jättää. Ajattelin etten voisi ikinä rakastaa toista samalla lailla.... oli siis vain yksi vaihtoehto ,minun oli jätettävä tämä maailma. Sain masennuksen aikaa paniikki kohtauksia. Tärisin ja en saanut henkeä vedettyä sisään,joskus myös oksensin. Sain Paniikkikohtauksen jo koulussa ja sain Tampereelta rauhoittavan lääkereseptin jota tuli ottaa paniikkikohtauksen tullessa. Minulla oli siis rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa. Ne riittivät! Halusin hyvästellä perheeni, rakkaani ja kummipoikani. Muistan että kirjoitin kirjeet vanhemmille,kaiketi pikku-siskolle,kummipojista ainakin toiselle ja poikaystävälleni. Olin käymässä kotonani ja sielä oli myös toinen kummipojista. Sanoin lähtiessäni että kummitäti rakastaa sua aina, että muista se vaikka tapahtuis mitä. Silloin alkoi jo tenttaus mitä asialla oikeen tarkoitin? Pääsin kuitenkin lähteen takaisin poikaystävälleni. Olin päättänyt päättää päiväni ja olin jo valmis siihen . Olin tuolloin jo lähes sokissa enkä muista tarkasti tuliko siskoni ja äitini poikaystäväni kotiin ennen vai jälkeen kun lähdin metsään. Taisin olla suuttunut ja vihjannut poikaystävälle että nyt tapan itseni. Otin laukkui missä oli lääkkeet ja viina ,sekä jäähyväiskirjeet ja lähdin juosten metsään. Oli hyvin pimeää ja vaikka oli lunta hiukan niin minua oli vaikea jäljittää pimeyden takian. Avasin viinapulloa ja siinä vaiheessa taisi kännykkä soida. Olin jo kuullut aikaisemmin että minua huudeltiin ja etsittiin . Siis äitini,siskoni ja poikaystäväni etsi minua. Katsoin kännykkää ja näin että poikaystävä soitti minulle.... olin valmis hyvästelemään hänet ja ajattelin että puhun hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Hän kyseli että missä olen ja lupasi että järjestetään asia yhdessä. Sain siitä toivoa ja kun hän lupasi, että mikäli kerron missä olen ,niin hän tulee yksin. Kerroin olinpaikkani ja pian näinkin hänen tulevan, mutta perässä tuli myös kaksi muuta. Suutuin ja yritin nopeasti etsiä viinaa ja lääkkeitä käsiini laukusta, mutta juosten apuun tulleet läheiseni saivat ne vietyä käsistäni. Riehuin jotakin ja yritin pidellä laukkuni itselläni. Poikaystävä piti takaani minua kiinni etten voinut tehdä muutakun yrittää potkia ja pitää laukkua,mutta nopeasti he saivat myös laukun. Huusimme toisillemme ja minulta tivattiin että olinko kerinnyt jotain ottamaan. He uhkasivat laittaa minut ambulanssilla vatsahuuhteluun ja lopuksi suostuin kertomaan että en ollut kerinnyt vielä ottamaan mitään. Asiaa tivattiin varmuudeksi moneen kertaan. He veivät minut sisälle ja löysivät laukkuni pengottuaan jäähyväiskirjeeni ja ymmärsivät kuinka lähellä todella oli itsemurhani onnistuminen ja kuinka vakavissani olin. He käskivät että minun oli haettava heti apua ammattilaisilta, ja koska en uskonut huomiseen ja olin kiukussa, en suostunut aluksi ollenkaan. He kuitenkin sanoivat että vievät minut väkisin jos en itse suostu. Vetosin täysi-ikäisyyteeni,mutta se vesitettiin kun äitini soitti varmaan hätänumeroon tai vastaavaan ,josta kerrottiin että täysi-ikäinenkin voidaan hakea väkisin,jos uskotaan että hänestä on vaaraa joko toisille tai itselle. Sitten yritin paeta jälleen laukkuni kanssa,mutta epäonnistuin siinä enkä päässyt eteistä pidemmälle. Minulle annettiin kaksivaihtoehtoa, joko lähteä heti itse lääkärille hakemaan apua ,jotta saataisiin terapia käyntiin ja saisin sielä kulkea kotoa päin tai toinen vaihtoehto oli suljettuosasto mihin en ainakaan halunnut. Huusin kaikille että vihaan heitä jos he pakottavat minut hoitoon. Äitini sanoikin minulle, että vihaa vaan häntä jos hän rakkaudesta pakottaa minut hoitoon,mutta sitä hän ei kestä jos tapan itseni ja hän ei yritä auttaa. Suostuin lopuksi lähtemään lääkäriin ja olen hirveän kiitollinen, että äitini teki mitä täytyi!Hän näki tulevaisuuteni, kun itse en siihen kyennyt.
Siitä alkoi taas parantuminen ja tällä kertaa taisin onnistua :)
Ensi kerralla kerron toisesta terapiasta ja selviytymisestäni sekä muutamasta mutkasta matkassa.
Niin ja nyt on pakko hehkuttaa että teitä on todella vähän,mutta jo nämä kolme lukijaa merkitsevät minulle paljon!Sivua saa jakaa puolestani ja on hienoa jos voin tarinallani auttaa jotain toista.Varsinkin kun masennus tuntuu yleistyvän hirveesti. Laittakaa jotain kommenttiakin tuleen että mitä pidätte blogista? KIITOS!
Ysiltä hain ykkövaihtoehtona parturi-kampaaja linjalle ja pääsinkin soveltuvuustesteihin. Ikävä kyllä todistus vaikuttaa paljon ja vaikka minulla meni testit hyvin en päässyt sisälle kouluun huonon todistukseni takia. Siksi suosittelenkin nuoria ottamaan opiskelun aina tosissaan, että on paremmat mahdollisuudet päästä sille alalle mihkä oikeasti haluaa! Minulla oli haussa toisena vaihtoehtona puuseppä. En siis päässyt parturi-Kampaajaksi ,mitä olin jo monta vuotta haaveillut! Menin sitten puuseppä puolelle ja aattelin et kai se ny menee ku ihan mukavaa sekin on! Ainakin yläasteella tykkäsin puutöistä. Kävin noin kaksi jaksoa puupuolta ja se oli ihan mukavaa,mutta minulla on hiukan pölyallergiaa ja sitä olisi työksi ollut vaikeaa tehdä terveyttä menettämättä. Ja muutenkin se oli mukavampaa enempi harrastepohjalla.Ei siis töinä mitä pitäisi tehdä jotain 40 vuotta viitenä päivänä viikossa ja kahdeksan tuntia päivässä. Lopetin siis puupuolen ja olin hetken kotona! Tekemisen puute sai minut siivoilemaan ja ressaamaan hirveesti jos toiset hiukankin sotki paikassa missä olin juuri siivonnut. No Tammikuussa aloitin sitten talouskoulun! Talouskoulustahan ei varsinaisesti valmistu miksikään, mutta se on vähän sellainen "eväitä itsenäiseen elämään" koulu. Koulusta tykkäsin todella paljon ja ruoka oli todella maittavaa! Tuolloin saimme myös poikaystäväni kanssa ensimmäisen kummipojan! Olin hyvin onnellinen ja ylpeä siitä. Toki olen ylpeä vieläkin. Talouskoulu loppui keväällä ja sain elämäni parhaimman todistuksen sieltä ja myös jonkin stipendin.Saimme kesällä myös toisen kummipojan.Kesän olin kotona pohdimme että mitä tekisin kun edelleen halusin vain parturi-kampaajaksi. Jossain vaiheessa sitten rupesimme miettimään yksityistä puolta ja loppujen lopuksi hain ja pääsin Tampereelle yksityiseen parturi-Kampaaja kouluun! Koulu sopi myös erinomaisesti siksi minulle,että sielä oli enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Ja työ on se mikä opettaa. Koulu lähti hyvin kulkemaan syksyllä ja olin hyvin onnellinen! Olin tuolloin ollut neljä vuotta poikaystäväni kanssa yhdessä ja vuosipäivänämme menimme kihloihin. Tuolloin tunsin olevani ehkä maailman onnellisin nainen. Meille pidettiin ihanat kihlajaiset, joihin mummani osti minulle todella kauniin mekon ja tunsin oloni prinsessaksi. Joulukin tuli ja sitten uusi-vuosi vaihtui... ikävä kyllä tästä ei tullut parempaa vuotta. Jo alkuvuodesta rupesi tulemaan ryppyjä rakkauteen, kun juhliminen poikaystäväni koulussa tuntui menevän liiallisuuksiin ja siitä tuli joka päiväästä. Näimme vain viikonloppuisin koska opiskelimme eripaikkakunnilla. Mieleni rupesi synkistymään vauhdilla,mutta yritin olla vahva. Jossain vaiheessa minulle ruvettiin ehdottelemaan eroa!Silloin maailmani rupesi luuhistumaan. En halunnut erota, koska rakastin niin paljon tätä poikaa. Yritin pitää suhdettamme väkisin yksin pystyssä, mutta pian minulta jo vaadittiin eroa. Tämä oli ehkä naisen pahimpia painajaisia mitä silloin koin. En saanut millään käännytettyä pojan päätä ja yritin lahjoa ja uhkailla taas tappamalla itseni ... yritin lähes kaikkea mutta mikään ei tuntunut tepsivän. Yritin käydä koulua mutta opettaja poisti minut asiakaspalvelusta ,koska näki etten pystynyt siihen. Purskahtelin itkuun ja koin kuin minua oltaisiin käsitelty kuin roskaa. Yhdessä koulun ja vanhempien kanssa päätimme että jään koulusta pois ja palaan jatkamaa kun saan asiani kuntoon ja paranen. Muutaman viikon taisin asua poikaystäväni kotona ja sekin oli itsenikidutusta kun yritin pitää suhdettamme yksipuolisesti kasassa. Perheemme sai tietää että missä mennään kuin oloni vaan paheni. Pikkuhiljaa en nähnyt enää ollenkaa tulevaisuutta. Uskoin että minulla ei ole syytä elää ilman poikaystävääni. Alkasin tajuamaan että minut meinataan todella jättää. Ajattelin etten voisi ikinä rakastaa toista samalla lailla.... oli siis vain yksi vaihtoehto ,minun oli jätettävä tämä maailma. Sain masennuksen aikaa paniikki kohtauksia. Tärisin ja en saanut henkeä vedettyä sisään,joskus myös oksensin. Sain Paniikkikohtauksen jo koulussa ja sain Tampereelta rauhoittavan lääkereseptin jota tuli ottaa paniikkikohtauksen tullessa. Minulla oli siis rauhoittavia lääkkeitä ja viinaa. Ne riittivät! Halusin hyvästellä perheeni, rakkaani ja kummipoikani. Muistan että kirjoitin kirjeet vanhemmille,kaiketi pikku-siskolle,kummipojista ainakin toiselle ja poikaystävälleni. Olin käymässä kotonani ja sielä oli myös toinen kummipojista. Sanoin lähtiessäni että kummitäti rakastaa sua aina, että muista se vaikka tapahtuis mitä. Silloin alkoi jo tenttaus mitä asialla oikeen tarkoitin? Pääsin kuitenkin lähteen takaisin poikaystävälleni. Olin päättänyt päättää päiväni ja olin jo valmis siihen . Olin tuolloin jo lähes sokissa enkä muista tarkasti tuliko siskoni ja äitini poikaystäväni kotiin ennen vai jälkeen kun lähdin metsään. Taisin olla suuttunut ja vihjannut poikaystävälle että nyt tapan itseni. Otin laukkui missä oli lääkkeet ja viina ,sekä jäähyväiskirjeet ja lähdin juosten metsään. Oli hyvin pimeää ja vaikka oli lunta hiukan niin minua oli vaikea jäljittää pimeyden takian. Avasin viinapulloa ja siinä vaiheessa taisi kännykkä soida. Olin jo kuullut aikaisemmin että minua huudeltiin ja etsittiin . Siis äitini,siskoni ja poikaystäväni etsi minua. Katsoin kännykkää ja näin että poikaystävä soitti minulle.... olin valmis hyvästelemään hänet ja ajattelin että puhun hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Hän kyseli että missä olen ja lupasi että järjestetään asia yhdessä. Sain siitä toivoa ja kun hän lupasi, että mikäli kerron missä olen ,niin hän tulee yksin. Kerroin olinpaikkani ja pian näinkin hänen tulevan, mutta perässä tuli myös kaksi muuta. Suutuin ja yritin nopeasti etsiä viinaa ja lääkkeitä käsiini laukusta, mutta juosten apuun tulleet läheiseni saivat ne vietyä käsistäni. Riehuin jotakin ja yritin pidellä laukkuni itselläni. Poikaystävä piti takaani minua kiinni etten voinut tehdä muutakun yrittää potkia ja pitää laukkua,mutta nopeasti he saivat myös laukun. Huusimme toisillemme ja minulta tivattiin että olinko kerinnyt jotain ottamaan. He uhkasivat laittaa minut ambulanssilla vatsahuuhteluun ja lopuksi suostuin kertomaan että en ollut kerinnyt vielä ottamaan mitään. Asiaa tivattiin varmuudeksi moneen kertaan. He veivät minut sisälle ja löysivät laukkuni pengottuaan jäähyväiskirjeeni ja ymmärsivät kuinka lähellä todella oli itsemurhani onnistuminen ja kuinka vakavissani olin. He käskivät että minun oli haettava heti apua ammattilaisilta, ja koska en uskonut huomiseen ja olin kiukussa, en suostunut aluksi ollenkaan. He kuitenkin sanoivat että vievät minut väkisin jos en itse suostu. Vetosin täysi-ikäisyyteeni,mutta se vesitettiin kun äitini soitti varmaan hätänumeroon tai vastaavaan ,josta kerrottiin että täysi-ikäinenkin voidaan hakea väkisin,jos uskotaan että hänestä on vaaraa joko toisille tai itselle. Sitten yritin paeta jälleen laukkuni kanssa,mutta epäonnistuin siinä enkä päässyt eteistä pidemmälle. Minulle annettiin kaksivaihtoehtoa, joko lähteä heti itse lääkärille hakemaan apua ,jotta saataisiin terapia käyntiin ja saisin sielä kulkea kotoa päin tai toinen vaihtoehto oli suljettuosasto mihin en ainakaan halunnut. Huusin kaikille että vihaan heitä jos he pakottavat minut hoitoon. Äitini sanoikin minulle, että vihaa vaan häntä jos hän rakkaudesta pakottaa minut hoitoon,mutta sitä hän ei kestä jos tapan itseni ja hän ei yritä auttaa. Suostuin lopuksi lähtemään lääkäriin ja olen hirveän kiitollinen, että äitini teki mitä täytyi!Hän näki tulevaisuuteni, kun itse en siihen kyennyt.
Siitä alkoi taas parantuminen ja tällä kertaa taisin onnistua :)
Ensi kerralla kerron toisesta terapiasta ja selviytymisestäni sekä muutamasta mutkasta matkassa.
Niin ja nyt on pakko hehkuttaa että teitä on todella vähän,mutta jo nämä kolme lukijaa merkitsevät minulle paljon!Sivua saa jakaa puolestani ja on hienoa jos voin tarinallani auttaa jotain toista.Varsinkin kun masennus tuntuu yleistyvän hirveesti. Laittakaa jotain kommenttiakin tuleen että mitä pidätte blogista? KIITOS!
lauantai 11. helmikuuta 2012
uskon asia....
Masennuksen alku aikoina kuljin myös paikallisella helluntaiseurakunnalla. Olin tuolloin uskossa ja sain paljon voimaa Jumalasta ja uskovista ystävistäni, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin. He eivät koskaan katsoneet kieroon minua,eivätkä puhuneet minusta pahaa. He hyväksyivät heikkouteni eivätkä tuominneet,koska ei se ollut heidän tehtävä vaan Jumalan. He eivät tuominneet myöskään minua silloin kun aloin kulkemaan ns. ei uskovaisten kanssa. Pikkuhiljaa erkaannuin uskoastani ja olin alannut kyseenalaistamaan uskoni jatkuvan elämäni alamäen takia. Hain lohtua päihteistä, jotka eivät kuitenkaan antaneet kuin hetken lohdutusta ja usein kostautui myöhemmin ,kun seuraavana päivänä oli vielä kauheampi olo. Kyseenalaistin uskoni ,mutta samalla tunsin oloni syntiseksi. Kokeilin tuolloin myös spiritismiä, mikä on ehkä tyhmimpiä kokeluitani ikinä! Hyvin nopeaa onneksi pelästyin ja lopetin kokeiluni.Olin myös katkera mummani keuhkosyövästä, jota hän oli sairastanut muutaman vuoden. Tiedän ,että myös Jumalalla oli sormensa pelissä siinä ,että hän oli vielä edes hengissä. Ensimmäisen diagnoosin mukaan mummani olisi pitänyt kuolla jo ensimmäisen vuoden aikana syövän toteamisesta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja tutkimuksissa syöpä diagnosoitiin myös uudelleen. Saatatte miettiä myös että voi olla sattumaa, mutta sanoisin että ennemminkin kohtaloa. Jumala antaa ihmiselle taakaksi vain sen minkä se jaksaa kantaa. Enkä olisi jaksanut vielä mummani kuolemaa. Rukoilimme helluntaiseurakunnalla mummani puolesta ja silloin kun syöpä todettiin mummani puolesta rukoiltiin myös Keuruun raamattulukiossa,josta olen hirveän kiitollinen, koska uskon tämän olleen suuri syy siihen että mummani taisteli niin pitkään. Hän kuuli rukouksemme ja näki tuskani ja perheeni tuskan! Hän tiesi ettemme vielä kestäisi menetystä. Jotkut saattavat ajatella, että - noh vanhat ihmiset kuolee!Mutta mummamme ei ollut vanha ja hän oli muuten ollut aina terve. Paitsi minun syntyessä häneltä oli leikattu toinen rinta pois syövän takia, mutta hän sai sen jälkeen terveen paperit! Myöhemmin kuitenkin lääkärit epäilivät keuhkosyövän olevan etäpesäke. Itse kyseenalaistan hieman sitä, koska diagnoosia vaihdettiin ja moni muukin asia oli mummani kohdalla erityistä, jota ei aina lääkäritkään pystyneet selittään.
Palaan mummaani myöhemmin , mutta nyt jatkan kertomustani itsestäni. Olin siis vihainen ja katkeroitunut sekä masentunut. Äitini laittoi minut terapiaan ,koska huomasi ettei osannut enää itse auttaa. Kuljin viikoittain terapeutilla puhumassa. Minulla siis todettiin keskivaikea masennus ja terapian tueksi määrättiin lääkkeitä. Tässä kohtaa monet ajattelee että jaha taas yksi hullu popsii jotain pillereitä ja haluankin oikaista monien käsitystä masennus lääkkeistä! Ne eivät ole mielenterveyslääkkeitä, mitä jotkut ihmiset tarvii.Vaan masennukseen käytetään mieliALAlääkkeitä jotka vaikuttavat ihmisen aivojen tuottamaan mielihyvään ja parempaan jaksamiseen. Voi olla vaikea ymmärtää mikäli ei ole itse kokenut masennusta ,mutta masentunut voi nauraa ja itkeä, mutta se tunne varsinkin tuosta naurusta puuttuu. Voit kuvitella että voittaisit vaikka lotossa tai saisit mitä aina olet halunnut ja hymyilet asialle, mutta oikeesti vain ajattelet vaan mielessäsi että mitä sitte ,mitäs sitte haluaisin eipä tuo nyt niin mahtavaa ookkaa ja yhtään ei ole edes parempi olo. Tämän asian kanssa painii moni masentunut. Ja juuri tähän auttavat lääkkeet. He saavat tunteensa takaisin ja pystyvät iloitsemaan pitempään niinkuin muutkin ja hekin ansaitsevat myös hyvän olonsa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lopetin kuitenkin lääkkeeni itse pian kun sain sivuoireina valtavaa säikkyyttä ja minulla oli tunne että joku seuraa minua koko ajan.
Terapiassa puhuimme niitä näitä ja pelasimme pasianssia. Peli kuulemma toi luottamusta tms... mutta tosiasiassa en luottanut terapeuttiini juuri yhtään. Puhuin kyllä ,mutta syvimmät tuntoni pidin sisälleni. En minä niitä oikeen kenellekkään kertonut.
Jossain vaiheessa rupesin taas katselemaan poikia ja ihastuin taas. Seurustellessamme tunteeni vahvistui jälleen rakkaudeksi ja aattelin , että ehkä minulla onkin tulevaisuus. Kunnes poika jätti ja ilmeisesti toisen likan takia. Tämä murensi taas maailmani ja sai minut ihmettelemään että miksi minusta ei piitata miksi minut jätetään toisen takia,mikä minussa on vikana. Itsetuntoni oli nollissa ,itseasiassa ollut jo pitkään. Meillä oli muutama on off kausi tämän pojan kanssa.ollessani minua ahdisteltiin... pojat saattoivat läpsäästä perseelle ohikulkiessaan . Nauroin vaikka koin tuon hyvin ahdistavana. kuulin myös usein kommentteja rinnoistani toki enää kukaan ei uskonut että ne olisivat feikit.Kerran ollessamme köksäntunnilla yksi kiusaajapojista otti minusta kiinni ja nosti minut pöydälle. Sitten hän kiskaisin minut kiinni lantioonsa ja nytkytti itseään minua vastaan. Muut nauroivat ja hymähtelivät tälle pano esitykselle ja itsekkin hymyillen yritin töniä häntä kauemmas, mutta sisimmässäni tunsin kauheaa häpeää ja oloni oli ahdistunut koska nyt poika oli minun henkilökohtaisella reviirilläni, aivan liian lähellä minua ja leikki seksuaalisuudella minun tahtomatta sitä.Silloin kerroin ensimmäisen kerran äitilleni kiusauksesta, mutta en kertonut mitä oli tapahtunut ,vaan kerroin vain pojan nimen.Tämän jälkeen meidät laitettiin aina toinen toiseen päähän ja toinen toiseen kun olimme köksän tunnilla. Jatkoin esitystäni hyvästä elämästäni.
Jossain vaiheessa ollessani sinkku rupesin taas katselemaan muita ja pian jo seurustelinkin taas yhden kanssa. Alku oli tuolloin myös sellaista on offia ja ilmeisesti poika ei ollut unohtanut täysin entistään ja taas ajattelin että taasko minut jätetään toisen takia. Seiska luokka olikin oikeen säätöä. Sitten kuitenkin vakiinnuimme ja olimme hyvin onnellisia. Kerroin jo alkuvaiheessa masennuksesta ja poika ymmärsi asian ja otti sen todella hyvin. Kun poika meni rippikouluun päätin jättää hänet entiseni takia, se oli tyhmää!Kuvittelimme ystäväni kanssa että olisi hienoa seurustella kavereiden kanssa. En osannut silloin ajatella selvästi ,enkä oikeen tiedä mikä minuun meni kun en ajatellut tätä tunne pohjalta. Hyvin nopeasti kuitenkin aloin katumaan ja palasin nöyränä rakkaani luo ja hän antoi anteeksi. Pääsimme asiasta yli ja elämäni alkoi taas rullata. Kävin terapiassa, minulla oli ystäviä ja ihana poikaystävä. Vain koulu ja mummani syöpä synkistivät mieltä. Toki pahasta olostani en oikeen vieläkään puhunut kenellekkään ja terapiassakin puhuin yleensä vain hyvistä asioista. En muista kerroinko itse edes että olin lopettanut lääkityksen, mutta terapeutti uskoi minun parantuneen ja itse en kokenut saavani siitä hyötyä(mitä en myöskään kertonut) joten lopetimme terapian.Koulussa liikkui ties mitä juttua minusta. Olin huora ja saatananpalvoja ja ties mitä kaikkee, eihän kaikki edes kulkeutunut korviini.Elämäni jatkui kohtalaisesti eteenpäin rullaten ja ysillä yritin petrata koulunumeroitakin. Sain ainakin kolmen aineen numeroa kohotettua ,muttei minulla silti ollut mikään hyvä todistus. Kehoitankin kaikkia nuoria tekemään parhaansa koulussa,vaikka se tuntuukin varsinkin 7-8 luokalla yhdentekevältä mutta tulevaisuudessa se vaikuttaa oikeasti ainakin opiskelu mahdollisuuksiin. Ja itseä on harmittanut etten ottanut englantia ajoissa tosissani ,koska se on kieli millä oikeasti tekee jotain. Sitä arvostetaan nykyää monissa työpaikoissa ja helpottaa matkailuakin varmasti paljon ,jos puhuu edes kohtalaisen hyvin englantia.
Sekä lääkkeistä että terapeutista voin sanoa että ne ovat kaikille yksilöllisiä ja kaikille pitää etsiä sopiva. Mikä sopii toiselle ei välttämättä ole oikea toiselle. Kerron myöheemin toisesta terapiastani. Silloin minulle määrättiin lääkkeet . Kerroin lääkärille rehellisesti että en syönyt lääkkeitä koska niistä tuli sivuoireita. Silloin lääkäri määräsi minulle toista merkkiä , mistä ei ole tullut koskaan sivuoireita ja jotka ovat vaikuttaneet vaan positiivisesti ja olon on huomannut selvästi parantuneen. Myös terapeutti oli myöhemmin eri. Olin itse vanhempi tuolloin ja luotin myös terapeuttiini.Puhuin hänelle kaikesta rehellisesti. Nämä kokemukset ovat auttaneet minua tajuamaan että sekä lääkkeet ,että terapeutti pitää olla itselle oikea muuten niistä ei ole apua. Ja pitää oppia puhumaan tunteistaan ja käsittelemään niitä ja siinä apuna ovat ammattilaiset terapeutit.Mutta jos et puhu asioista ja käsittele niitä et parane.
Uskosta sanon vielä sen verran että en halua ruveta saarnaamaan enkä koe sitä edes tehtäväkseni. Olen ollut uskossa ja uskovainen.Uskon vieläkin ,mutta en koe olevani uskovainen. Mikä on myös asia mitä voi olla vaikea ymmärtää. Usko on jokaisen oma henkilökohtainen asia ja itsekkin olen ajatellut että minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan, Minun ei tarvi selitellä sitä välttämättä kenellekkään enkä ole kenellekkäään synneistäni tilivelvollinen, hoidan ne asiat omalla tavallani ja ne ovat vain minun ja Jumalan välisiä, ei ne kuulu muille, eikä muiden synnit ja tuomitseminen kuulu minulle. Olen kuitenkin uskossa ollessa kokenut ja nähnyt sellaisia asioita, mitä ei järki voi selittää , enkä näiden jälkeen voi olla uskomatta Jumalaan. Taivaasta mainittakoon, että on vaikea myös olla uskomatta taivaaseen, jos rehellinen kuoleva ihminen sanoo noin päivää ennen kuolemaansa näkevänsä äitinsä olevan vastassa. Ja näin kävi mummani kohdalla. Hän oli paapalle sanonut että näki äitinsä ja että äiti on ottamassa häntä vastaan taivaassa. Ja se että joku arvostelee toista esim. uskon takia niin mitä hän siitä saa?mielestäni ei mitään ja toisekseen ketä toisen usko voi vahinggoittaa? ei ketään!Ja jos se tuo jollekkin lohtua ja tukea niin miksei hän saisi uskoa siihen?Se ei vahingoita ketään, joten antaa kaikkien uskoa siihen mikä tuntuu itsestä hyvältä. Älkää tuomitko toisianne, koska se ei ole teidän tehtävä ja jokainen meistä on syntinen ja jokainen tekee virheitä. Siis AIVAN JOKAINEN.
Seuraavaksi kerron opiskelu ajoista joiden aikana koin pahimman masennukseni ja olin todella lähellä kuolemaa.
Masennuksen alku aikoina kuljin myös paikallisella helluntaiseurakunnalla. Olin tuolloin uskossa ja sain paljon voimaa Jumalasta ja uskovista ystävistäni, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin. He eivät koskaan katsoneet kieroon minua,eivätkä puhuneet minusta pahaa. He hyväksyivät heikkouteni eivätkä tuominneet,koska ei se ollut heidän tehtävä vaan Jumalan. He eivät tuominneet myöskään minua silloin kun aloin kulkemaan ns. ei uskovaisten kanssa. Pikkuhiljaa erkaannuin uskoastani ja olin alannut kyseenalaistamaan uskoni jatkuvan elämäni alamäen takia. Hain lohtua päihteistä, jotka eivät kuitenkaan antaneet kuin hetken lohdutusta ja usein kostautui myöhemmin ,kun seuraavana päivänä oli vielä kauheampi olo. Kyseenalaistin uskoni ,mutta samalla tunsin oloni syntiseksi. Kokeilin tuolloin myös spiritismiä, mikä on ehkä tyhmimpiä kokeluitani ikinä! Hyvin nopeaa onneksi pelästyin ja lopetin kokeiluni.Olin myös katkera mummani keuhkosyövästä, jota hän oli sairastanut muutaman vuoden. Tiedän ,että myös Jumalalla oli sormensa pelissä siinä ,että hän oli vielä edes hengissä. Ensimmäisen diagnoosin mukaan mummani olisi pitänyt kuolla jo ensimmäisen vuoden aikana syövän toteamisesta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja tutkimuksissa syöpä diagnosoitiin myös uudelleen. Saatatte miettiä myös että voi olla sattumaa, mutta sanoisin että ennemminkin kohtaloa. Jumala antaa ihmiselle taakaksi vain sen minkä se jaksaa kantaa. Enkä olisi jaksanut vielä mummani kuolemaa. Rukoilimme helluntaiseurakunnalla mummani puolesta ja silloin kun syöpä todettiin mummani puolesta rukoiltiin myös Keuruun raamattulukiossa,josta olen hirveän kiitollinen, koska uskon tämän olleen suuri syy siihen että mummani taisteli niin pitkään. Hän kuuli rukouksemme ja näki tuskani ja perheeni tuskan! Hän tiesi ettemme vielä kestäisi menetystä. Jotkut saattavat ajatella, että - noh vanhat ihmiset kuolee!Mutta mummamme ei ollut vanha ja hän oli muuten ollut aina terve. Paitsi minun syntyessä häneltä oli leikattu toinen rinta pois syövän takia, mutta hän sai sen jälkeen terveen paperit! Myöhemmin kuitenkin lääkärit epäilivät keuhkosyövän olevan etäpesäke. Itse kyseenalaistan hieman sitä, koska diagnoosia vaihdettiin ja moni muukin asia oli mummani kohdalla erityistä, jota ei aina lääkäritkään pystyneet selittään.
Palaan mummaani myöhemmin , mutta nyt jatkan kertomustani itsestäni. Olin siis vihainen ja katkeroitunut sekä masentunut. Äitini laittoi minut terapiaan ,koska huomasi ettei osannut enää itse auttaa. Kuljin viikoittain terapeutilla puhumassa. Minulla siis todettiin keskivaikea masennus ja terapian tueksi määrättiin lääkkeitä. Tässä kohtaa monet ajattelee että jaha taas yksi hullu popsii jotain pillereitä ja haluankin oikaista monien käsitystä masennus lääkkeistä! Ne eivät ole mielenterveyslääkkeitä, mitä jotkut ihmiset tarvii.Vaan masennukseen käytetään mieliALAlääkkeitä jotka vaikuttavat ihmisen aivojen tuottamaan mielihyvään ja parempaan jaksamiseen. Voi olla vaikea ymmärtää mikäli ei ole itse kokenut masennusta ,mutta masentunut voi nauraa ja itkeä, mutta se tunne varsinkin tuosta naurusta puuttuu. Voit kuvitella että voittaisit vaikka lotossa tai saisit mitä aina olet halunnut ja hymyilet asialle, mutta oikeesti vain ajattelet vaan mielessäsi että mitä sitte ,mitäs sitte haluaisin eipä tuo nyt niin mahtavaa ookkaa ja yhtään ei ole edes parempi olo. Tämän asian kanssa painii moni masentunut. Ja juuri tähän auttavat lääkkeet. He saavat tunteensa takaisin ja pystyvät iloitsemaan pitempään niinkuin muutkin ja hekin ansaitsevat myös hyvän olonsa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lopetin kuitenkin lääkkeeni itse pian kun sain sivuoireina valtavaa säikkyyttä ja minulla oli tunne että joku seuraa minua koko ajan.
Terapiassa puhuimme niitä näitä ja pelasimme pasianssia. Peli kuulemma toi luottamusta tms... mutta tosiasiassa en luottanut terapeuttiini juuri yhtään. Puhuin kyllä ,mutta syvimmät tuntoni pidin sisälleni. En minä niitä oikeen kenellekkään kertonut.
Jossain vaiheessa rupesin taas katselemaan poikia ja ihastuin taas. Seurustellessamme tunteeni vahvistui jälleen rakkaudeksi ja aattelin , että ehkä minulla onkin tulevaisuus. Kunnes poika jätti ja ilmeisesti toisen likan takia. Tämä murensi taas maailmani ja sai minut ihmettelemään että miksi minusta ei piitata miksi minut jätetään toisen takia,mikä minussa on vikana. Itsetuntoni oli nollissa ,itseasiassa ollut jo pitkään. Meillä oli muutama on off kausi tämän pojan kanssa.ollessani minua ahdisteltiin... pojat saattoivat läpsäästä perseelle ohikulkiessaan . Nauroin vaikka koin tuon hyvin ahdistavana. kuulin myös usein kommentteja rinnoistani toki enää kukaan ei uskonut että ne olisivat feikit.Kerran ollessamme köksäntunnilla yksi kiusaajapojista otti minusta kiinni ja nosti minut pöydälle. Sitten hän kiskaisin minut kiinni lantioonsa ja nytkytti itseään minua vastaan. Muut nauroivat ja hymähtelivät tälle pano esitykselle ja itsekkin hymyillen yritin töniä häntä kauemmas, mutta sisimmässäni tunsin kauheaa häpeää ja oloni oli ahdistunut koska nyt poika oli minun henkilökohtaisella reviirilläni, aivan liian lähellä minua ja leikki seksuaalisuudella minun tahtomatta sitä.Silloin kerroin ensimmäisen kerran äitilleni kiusauksesta, mutta en kertonut mitä oli tapahtunut ,vaan kerroin vain pojan nimen.Tämän jälkeen meidät laitettiin aina toinen toiseen päähän ja toinen toiseen kun olimme köksän tunnilla. Jatkoin esitystäni hyvästä elämästäni.
Jossain vaiheessa ollessani sinkku rupesin taas katselemaan muita ja pian jo seurustelinkin taas yhden kanssa. Alku oli tuolloin myös sellaista on offia ja ilmeisesti poika ei ollut unohtanut täysin entistään ja taas ajattelin että taasko minut jätetään toisen takia. Seiska luokka olikin oikeen säätöä. Sitten kuitenkin vakiinnuimme ja olimme hyvin onnellisia. Kerroin jo alkuvaiheessa masennuksesta ja poika ymmärsi asian ja otti sen todella hyvin. Kun poika meni rippikouluun päätin jättää hänet entiseni takia, se oli tyhmää!Kuvittelimme ystäväni kanssa että olisi hienoa seurustella kavereiden kanssa. En osannut silloin ajatella selvästi ,enkä oikeen tiedä mikä minuun meni kun en ajatellut tätä tunne pohjalta. Hyvin nopeasti kuitenkin aloin katumaan ja palasin nöyränä rakkaani luo ja hän antoi anteeksi. Pääsimme asiasta yli ja elämäni alkoi taas rullata. Kävin terapiassa, minulla oli ystäviä ja ihana poikaystävä. Vain koulu ja mummani syöpä synkistivät mieltä. Toki pahasta olostani en oikeen vieläkään puhunut kenellekkään ja terapiassakin puhuin yleensä vain hyvistä asioista. En muista kerroinko itse edes että olin lopettanut lääkityksen, mutta terapeutti uskoi minun parantuneen ja itse en kokenut saavani siitä hyötyä(mitä en myöskään kertonut) joten lopetimme terapian.Koulussa liikkui ties mitä juttua minusta. Olin huora ja saatananpalvoja ja ties mitä kaikkee, eihän kaikki edes kulkeutunut korviini.Elämäni jatkui kohtalaisesti eteenpäin rullaten ja ysillä yritin petrata koulunumeroitakin. Sain ainakin kolmen aineen numeroa kohotettua ,muttei minulla silti ollut mikään hyvä todistus. Kehoitankin kaikkia nuoria tekemään parhaansa koulussa,vaikka se tuntuukin varsinkin 7-8 luokalla yhdentekevältä mutta tulevaisuudessa se vaikuttaa oikeasti ainakin opiskelu mahdollisuuksiin. Ja itseä on harmittanut etten ottanut englantia ajoissa tosissani ,koska se on kieli millä oikeasti tekee jotain. Sitä arvostetaan nykyää monissa työpaikoissa ja helpottaa matkailuakin varmasti paljon ,jos puhuu edes kohtalaisen hyvin englantia.
Sekä lääkkeistä että terapeutista voin sanoa että ne ovat kaikille yksilöllisiä ja kaikille pitää etsiä sopiva. Mikä sopii toiselle ei välttämättä ole oikea toiselle. Kerron myöheemin toisesta terapiastani. Silloin minulle määrättiin lääkkeet . Kerroin lääkärille rehellisesti että en syönyt lääkkeitä koska niistä tuli sivuoireita. Silloin lääkäri määräsi minulle toista merkkiä , mistä ei ole tullut koskaan sivuoireita ja jotka ovat vaikuttaneet vaan positiivisesti ja olon on huomannut selvästi parantuneen. Myös terapeutti oli myöhemmin eri. Olin itse vanhempi tuolloin ja luotin myös terapeuttiini.Puhuin hänelle kaikesta rehellisesti. Nämä kokemukset ovat auttaneet minua tajuamaan että sekä lääkkeet ,että terapeutti pitää olla itselle oikea muuten niistä ei ole apua. Ja pitää oppia puhumaan tunteistaan ja käsittelemään niitä ja siinä apuna ovat ammattilaiset terapeutit.Mutta jos et puhu asioista ja käsittele niitä et parane.
Uskosta sanon vielä sen verran että en halua ruveta saarnaamaan enkä koe sitä edes tehtäväkseni. Olen ollut uskossa ja uskovainen.Uskon vieläkin ,mutta en koe olevani uskovainen. Mikä on myös asia mitä voi olla vaikea ymmärtää. Usko on jokaisen oma henkilökohtainen asia ja itsekkin olen ajatellut että minulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan, Minun ei tarvi selitellä sitä välttämättä kenellekkään enkä ole kenellekkäään synneistäni tilivelvollinen, hoidan ne asiat omalla tavallani ja ne ovat vain minun ja Jumalan välisiä, ei ne kuulu muille, eikä muiden synnit ja tuomitseminen kuulu minulle. Olen kuitenkin uskossa ollessa kokenut ja nähnyt sellaisia asioita, mitä ei järki voi selittää , enkä näiden jälkeen voi olla uskomatta Jumalaan. Taivaasta mainittakoon, että on vaikea myös olla uskomatta taivaaseen, jos rehellinen kuoleva ihminen sanoo noin päivää ennen kuolemaansa näkevänsä äitinsä olevan vastassa. Ja näin kävi mummani kohdalla. Hän oli paapalle sanonut että näki äitinsä ja että äiti on ottamassa häntä vastaan taivaassa. Ja se että joku arvostelee toista esim. uskon takia niin mitä hän siitä saa?mielestäni ei mitään ja toisekseen ketä toisen usko voi vahinggoittaa? ei ketään!Ja jos se tuo jollekkin lohtua ja tukea niin miksei hän saisi uskoa siihen?Se ei vahingoita ketään, joten antaa kaikkien uskoa siihen mikä tuntuu itsestä hyvältä. Älkää tuomitko toisianne, koska se ei ole teidän tehtävä ja jokainen meistä on syntinen ja jokainen tekee virheitä. Siis AIVAN JOKAINEN.
Seuraavaksi kerron opiskelu ajoista joiden aikana koin pahimman masennukseni ja olin todella lähellä kuolemaa.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Matkani masennuksen kanssa
En edes itse tiedä varmaksi koska kaikki alkoi.... Minulla on aina ollut kavereita koulussa, mutta vain muutama hyvä ystävä. Minua kiusattiin ala-asteella pitkään koska kehityin selvästi ikätovereitani nopeampaa ja koulussa puhuttiin että käytän rintaliiveissäni sukkia,jotta näyttäisin rintavalta. Olen aina ollut herkkä ehkä jopa joskus liikaakin... puheet satuttivat minua usein pahasti. Oli hienoa että minulla oli jo nuorena rinnat ja sain käyttää isompia rintaliivejä ja sain huomiota välillä ulkomuotojeni takia,mutta samalla tuo monille niin onnekkaaksi luultu laiha rintava kroppa oli minulle myös kirous.
Kuudennella luokalla ollessani, ihastuin minua useamman vuoden vanhempaan poikaan jonka kanssa viestittelimme ja tapailimme salaa. Rakastuin nopeasti ja olin onneni kukkuloilla vaikka poika halusikin salata suhdettamme, mikä varmaan johtui eniten ikäerostamme. Olin tuolloin vasta 12-vuotias. Suunnittelimme lasten ja lemmikkien määriä yhdessä. Olimme yhdessä melkein vuoden kunnes poika jätti minut, syystä jota en vieläkään varmaksi tiedä. Riintaantuimme uutena vuotena kun en lähtenytkään viettämään samaan paikkaan vaan lähdin siskoni luokse. Emme näyttäneet tunteitamme koskaan toisten nähden vaikka suhteemme kestikin pitkään. Muutaman päivän jälkeen poika ilmoitti ettei enää halua olla kanssani ja silloin maailmani romahti ensikerran. Monet voivat ajatella ettei 12-vuotias voi rakastua ,mutta KYLLÄ VOI! En toki itsekkään usko että se on kovin yleistä. Moni 12-vuotias kuvittelee olevansa rakastunut, mutta vasta kun sen ensirakkauden on oikeasti kokenut niin huomaa että monet ovat olleetkin vain ihastuksia. Tapahtumista on jo yli kymmenen vuotta ja olen kokenut rakastumisia myöhemminkin ja minulla on jo oma perhe jota rakastan suuresti. Monet sanoo ettei ensirakkauttaan unohda koskaan ja luulen näin olevankin monen kohdalla. Minulla myös tuon jälkeiset tapahtumat vaikuttavat siihen etten koskaan tule unohtamaan. Enkä varmaan haluaisikkaan unohtaa, sillä monet noista tapahtumista ovat vaikuttaneet siihen millainen minusta on tullut.
Ensirakkauden ilmoitettua minulle ettei hän halua olla kanssani enää, yritin pyörtää hänen päänsä kaikin keinoin ja kyselin että miksi? ja miksei hän halunnut olla kanssani?siihen en koskaan saanut oikeen vastausta.
Runoista on usein ollut apua ja kirjoittelin niiitä paljon. Kirjoittelin myös pojalle runoja ja uhkauksia tappaa itseni. Monesti mietin tekotapaa, paikkaa ja aikaa mutta kanttini ei riittäny ONNEKSI! Aloin voimaan henkisesti todella huonosti. Kun totuus erosta iski tajuntaan ja olin kertonut siitä ystävälleni, näin sieluni silmin valokuvien häistämme palavan silmieni edessä . Muistan sen vieläkin elävästi ja vastavaa en ole kokenut sen jälkeen. Minusta tuntui ettei kukaan enää halua minua,enkä minä halua koskaan ketään toista. Koulussa myös puhuttiin taas rintaliivejeni olemattomista täytteistä ja koulussa alkoi mennä huonosti. Jossain vaiheessa kyllästyin ainaiseen pahaan oloon sisällä. Viilsin rannettani tuodakseni tuskan sisältä pintaan.Saatoin hetkiseksi unohtaa murheeni kun viiltoihin sattu. En hakenut sillä sääliä, vaan näin sain henkistä pahaa oloani purettua fyysiseksi. Piilottelin arvet hihoihin ja vain harva ystävistäni tiesi niistä.Tämä ei kuitenkaan ole oikea tapa purkaa tuntemuksiaan, eikä se ole tervettä. Söin todella huonosti ja laihduin entisestään. Jossain vaiheessa äitini laittoi minut terveydenhoijalle ja siitä alkoi puntarilla ravaaminen! Minulla todettiin lievää anoreksiaa.Piilotteluistani huolimatta äitini oli jossain vaiheessa ilmeisesti huomannut arvet käsissäni ja olihan hän selvästi huomannut etten voi muutenkaan hyvin.Kotona kävin kääntymässä ja nukkumassa. Illalla kuljin kylällä.Kerran äitini tehdessä ruokaa juttelimme yhdessä, silloin äitini sanoi minulle jotain mikä on monesti auttanut minua jaksamaan ! Hän sanoi : Sinähän haluat lapsia....johon vastasin myöntävästi ja olen jo nuoresta haaveillut omasta lapsesta!Äitini jatkoi: -silloin sinun täytyy elää sillä kukaa, EI KUKAAN voi saada sinun lapsiasi. En siis voinut evätä MINUN lapsiltani tilaisuutta syntyä ,koska kukaan ei voi saada minun lapsia, kukaan ei voi tehdä samanlaisia!
Tässä yksi syy myös monille muille! Kukaan ei voi tehdä/saada myöskään teidän lapsia. Älkää viekö heiltä tilaisuutta syntyä, sillä vain sinä voit tehdä itse jotain niin ainutlaatuista kuin SINUN lapsi. Tällä minä selvisin monesta pimeästä kaudesta ja sinäkin voit selvitä. Jos et jostain syystä tykkää lapsista älä huoli käsittelen varmasti myöhemmin aiheen jonka vuoksi sinulla on syytä elää!
Tässä oli nyt aloitusta masennukseni alkujuurilta ja seuraavaksi varmaan kirjoittelen jotain terapiasta. Olisi kiva tietää tykkäsittekö lukemastanne ja onko lukijoita jotka haluavat minun jatkavan.Ja omia tarinoitanne kuuntelen mielelläni =)
En edes itse tiedä varmaksi koska kaikki alkoi.... Minulla on aina ollut kavereita koulussa, mutta vain muutama hyvä ystävä. Minua kiusattiin ala-asteella pitkään koska kehityin selvästi ikätovereitani nopeampaa ja koulussa puhuttiin että käytän rintaliiveissäni sukkia,jotta näyttäisin rintavalta. Olen aina ollut herkkä ehkä jopa joskus liikaakin... puheet satuttivat minua usein pahasti. Oli hienoa että minulla oli jo nuorena rinnat ja sain käyttää isompia rintaliivejä ja sain huomiota välillä ulkomuotojeni takia,mutta samalla tuo monille niin onnekkaaksi luultu laiha rintava kroppa oli minulle myös kirous.
Kuudennella luokalla ollessani, ihastuin minua useamman vuoden vanhempaan poikaan jonka kanssa viestittelimme ja tapailimme salaa. Rakastuin nopeasti ja olin onneni kukkuloilla vaikka poika halusikin salata suhdettamme, mikä varmaan johtui eniten ikäerostamme. Olin tuolloin vasta 12-vuotias. Suunnittelimme lasten ja lemmikkien määriä yhdessä. Olimme yhdessä melkein vuoden kunnes poika jätti minut, syystä jota en vieläkään varmaksi tiedä. Riintaantuimme uutena vuotena kun en lähtenytkään viettämään samaan paikkaan vaan lähdin siskoni luokse. Emme näyttäneet tunteitamme koskaan toisten nähden vaikka suhteemme kestikin pitkään. Muutaman päivän jälkeen poika ilmoitti ettei enää halua olla kanssani ja silloin maailmani romahti ensikerran. Monet voivat ajatella ettei 12-vuotias voi rakastua ,mutta KYLLÄ VOI! En toki itsekkään usko että se on kovin yleistä. Moni 12-vuotias kuvittelee olevansa rakastunut, mutta vasta kun sen ensirakkauden on oikeasti kokenut niin huomaa että monet ovat olleetkin vain ihastuksia. Tapahtumista on jo yli kymmenen vuotta ja olen kokenut rakastumisia myöhemminkin ja minulla on jo oma perhe jota rakastan suuresti. Monet sanoo ettei ensirakkauttaan unohda koskaan ja luulen näin olevankin monen kohdalla. Minulla myös tuon jälkeiset tapahtumat vaikuttavat siihen etten koskaan tule unohtamaan. Enkä varmaan haluaisikkaan unohtaa, sillä monet noista tapahtumista ovat vaikuttaneet siihen millainen minusta on tullut.
Ensirakkauden ilmoitettua minulle ettei hän halua olla kanssani enää, yritin pyörtää hänen päänsä kaikin keinoin ja kyselin että miksi? ja miksei hän halunnut olla kanssani?siihen en koskaan saanut oikeen vastausta.
Runoista on usein ollut apua ja kirjoittelin niiitä paljon. Kirjoittelin myös pojalle runoja ja uhkauksia tappaa itseni. Monesti mietin tekotapaa, paikkaa ja aikaa mutta kanttini ei riittäny ONNEKSI! Aloin voimaan henkisesti todella huonosti. Kun totuus erosta iski tajuntaan ja olin kertonut siitä ystävälleni, näin sieluni silmin valokuvien häistämme palavan silmieni edessä . Muistan sen vieläkin elävästi ja vastavaa en ole kokenut sen jälkeen. Minusta tuntui ettei kukaan enää halua minua,enkä minä halua koskaan ketään toista. Koulussa myös puhuttiin taas rintaliivejeni olemattomista täytteistä ja koulussa alkoi mennä huonosti. Jossain vaiheessa kyllästyin ainaiseen pahaan oloon sisällä. Viilsin rannettani tuodakseni tuskan sisältä pintaan.Saatoin hetkiseksi unohtaa murheeni kun viiltoihin sattu. En hakenut sillä sääliä, vaan näin sain henkistä pahaa oloani purettua fyysiseksi. Piilottelin arvet hihoihin ja vain harva ystävistäni tiesi niistä.Tämä ei kuitenkaan ole oikea tapa purkaa tuntemuksiaan, eikä se ole tervettä. Söin todella huonosti ja laihduin entisestään. Jossain vaiheessa äitini laittoi minut terveydenhoijalle ja siitä alkoi puntarilla ravaaminen! Minulla todettiin lievää anoreksiaa.Piilotteluistani huolimatta äitini oli jossain vaiheessa ilmeisesti huomannut arvet käsissäni ja olihan hän selvästi huomannut etten voi muutenkaan hyvin.Kotona kävin kääntymässä ja nukkumassa. Illalla kuljin kylällä.Kerran äitini tehdessä ruokaa juttelimme yhdessä, silloin äitini sanoi minulle jotain mikä on monesti auttanut minua jaksamaan ! Hän sanoi : Sinähän haluat lapsia....johon vastasin myöntävästi ja olen jo nuoresta haaveillut omasta lapsesta!Äitini jatkoi: -silloin sinun täytyy elää sillä kukaa, EI KUKAAN voi saada sinun lapsiasi. En siis voinut evätä MINUN lapsiltani tilaisuutta syntyä ,koska kukaan ei voi saada minun lapsia, kukaan ei voi tehdä samanlaisia!
Tässä yksi syy myös monille muille! Kukaan ei voi tehdä/saada myöskään teidän lapsia. Älkää viekö heiltä tilaisuutta syntyä, sillä vain sinä voit tehdä itse jotain niin ainutlaatuista kuin SINUN lapsi. Tällä minä selvisin monesta pimeästä kaudesta ja sinäkin voit selvitä. Jos et jostain syystä tykkää lapsista älä huoli käsittelen varmasti myöhemmin aiheen jonka vuoksi sinulla on syytä elää!
Tässä oli nyt aloitusta masennukseni alkujuurilta ja seuraavaksi varmaan kirjoittelen jotain terapiasta. Olisi kiva tietää tykkäsittekö lukemastanne ja onko lukijoita jotka haluavat minun jatkavan.Ja omia tarinoitanne kuuntelen mielelläni =)
oma blogini
Olen aina tykännyt kuunnella ihmisten murheita ja huolia.Olen parhaani mukaan yrittänyt aina auttaa ja tukea ystäviäni ja perhettäni! Saan hyvän mielen jos pystyn jotakuta auttamaan! Siinä on yksi syy miksi halusin alkaa kirjoittamaan tätä blogia! Olen aina ollut hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Varsinkin jos kyse on omista ongelmistani. Auttavuuden haluni ja oma puhumattomuuteni oli koitua kuolemakseni. Blogissani kerron otteita omasta elämästäni ja taisteluistani masennuksen kanssa. Saatan myös kertoa muiden kokemuksia masennuksesta ja elämän vastoinkäymisistä! Minulle saa laittaa kertomuksia omasta elämästään ja yritän aina auttaa ja tukea parhaani mukaan! Toivoisin blogini olevan monelle pieni askel parempaan huomiseen tietäen että on joku joka ymmärtää ja joku joka tukee. Pyritään siis tukemaan toinen toisiamme!
Moni tietää miltä tuntuu kuin masentaa, mutta harva tietää miltä tuntuu kun on masentunut! Ja tätäkin asiaa varmasti tulen joskus käsittelemään , sillä näillä asioilla on paljon eroa.Kukaan joka ei ole sairastanut masennusta ei voi tietää miltä tuntuu kun on masentunut. Pyrin käsittelemään välillä hyvin tramaattisiakin asioita, jotta huomaisimme ettei omassa elämässämme ehkä kaikki olekkaan niin pahasti miltä aluksi tuntui. Sillä vain vastoinkäymisien kautta opimme arvostamaan pieniäkin hyviä asioita!
Olen aina tykännyt kuunnella ihmisten murheita ja huolia.Olen parhaani mukaan yrittänyt aina auttaa ja tukea ystäviäni ja perhettäni! Saan hyvän mielen jos pystyn jotakuta auttamaan! Siinä on yksi syy miksi halusin alkaa kirjoittamaan tätä blogia! Olen aina ollut hyvä kuuntelija, mutta huono puhuja. Varsinkin jos kyse on omista ongelmistani. Auttavuuden haluni ja oma puhumattomuuteni oli koitua kuolemakseni. Blogissani kerron otteita omasta elämästäni ja taisteluistani masennuksen kanssa. Saatan myös kertoa muiden kokemuksia masennuksesta ja elämän vastoinkäymisistä! Minulle saa laittaa kertomuksia omasta elämästään ja yritän aina auttaa ja tukea parhaani mukaan! Toivoisin blogini olevan monelle pieni askel parempaan huomiseen tietäen että on joku joka ymmärtää ja joku joka tukee. Pyritään siis tukemaan toinen toisiamme!
Moni tietää miltä tuntuu kuin masentaa, mutta harva tietää miltä tuntuu kun on masentunut! Ja tätäkin asiaa varmasti tulen joskus käsittelemään , sillä näillä asioilla on paljon eroa.Kukaan joka ei ole sairastanut masennusta ei voi tietää miltä tuntuu kun on masentunut. Pyrin käsittelemään välillä hyvin tramaattisiakin asioita, jotta huomaisimme ettei omassa elämässämme ehkä kaikki olekkaan niin pahasti miltä aluksi tuntui. Sillä vain vastoinkäymisien kautta opimme arvostamaan pieniäkin hyviä asioita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)