Odottaminen kuoleman varjossa....


Palattuamme Tapsan kanssa yhteen päätimme ottaa taas yhden askeleen lisää,koska molemmat toivoivat jo lasta. Tulin nopeasti raskaaksi ja iloitsimme tulevasta vauvasta. Muutaman viikon jälkeen kuitenkin alkoivat rajut pahoinvoinnit enkä pystynyt käymään töissä. Pahaolo jatkui usein iltaan asti ja ramppasin vain vessan ja sohvan väliä. Iloitsin toki vauvasta ,mutta ravinto ei juuri pysynyt ensimmäisien kolmen kuukauden aikana sisällä ja voi arvata että ei juuri ollut voimia tehdä oikein mitään. Väsymys oli kauhea ja nukuinkin lähes koko ajan jos vain pystyin. Kolmen kuukauden jälkeen se helpotti sen verran ettei vessaan tarvinnut juosta kun kerran aamulla, sen jälkeen nopeasti jotain syödä niin jaksoi taas päivän.Täytyi muistaa syödä pieniä annoksia tasaisin väliajoin.
Mummani tila oli huonontunut pikkuhiljaa vuosien varrella, mutta minä en koskaan tahtonut sitä nähdä. Kielsin sen vielä viimeisenä iltanakin. Tahdoin uskoa että jollain ihmeellä hän selviää tästäkin.
Mumman viimeisenä kesänä hän vietti 45-vuotis hääpäivää paapan kanssa. Saimme sieltä hyviä kuvia mummasta,paapasta,heidän lapsistaan,lapsenlapsistaan sekä lapsenlapsenlapsistaan. Nämä ovat kauniita muistoja joita katsoessa tulee usein tippa linssiin. Olin tuolloin jo raskaana ,vaikkei sitä kuvissa vielä näe.
Ensimmäinen raskaus oli sekä ihanaa että kauheaa. Sekä raskauspahoinvoinnit,väsymys että mumman sairaus varjostivat onneani. Yritin silti nauttia sen minkä pystyin. Tätini oli aikoinaan sanonut ettei uskalla enää tehdä lapsia ,koska ainakun hän on saanut lapsen on suvusta joku kuollut ja tietyllä tapaa tarkoitti ettei halunnut että mumma kuolee hänen raskausaikanaan. Muistin asian jossain vaiheessa ja rupesin syyttämään itseäni, että jos mumma kuolee se on minun vikani. Myöhemmin olen kuitenkin ajatellut että kaikille meille on aikamme, enkä minä sille mitään voi. Tottakai se tuntuu pahalta,mutten voi odottaa perheen tekemistä sen pelossa että pelkään jonkun kuolevan. Varsinkin kun tämä on ns. luonnollinen kuolema kuitenkin . Se kuuluu elämän kiertokulkuun emmekä me voi asialle mitään vaikka haluaisimme. myöhemmin olen ajatellut että on jopa itsekästä että halusin pitää mumman täälä kieltämällä hänen kipunsa. Hänen oli jo parempi päästä kivuistaan lepoon. Vaikka se sattui minuun ja läheisiin ja viimeisinä päivinä hän jo itse toivoi pääsevänsä taivaaseen.
Mumman kunto heikkeni pahaksi parin viimeisen viikon aikana .Aluksi hän käytti rollaattoria ja suihkussa pesujakkaraa. Kunnon heikettyä viimeisen viikon aikana hän joutui sängyn omaksi. Mumma oli saattohoidossa kotonaan koska oli näin itse toivonut.
Eräänä iltapäivän kun olin kävelemässä koulusta bussipysäkille sain siskoltani puhelun.Asuin siin siskoni ja hänen miehensä kanssa Tampereella.Sisko soitti, että  mumman kunto oli huono ja lähtisimme ajelemaan pohjanmaalle heti kun kaikki oli kotona ja lähtö mahdollista. Koko auto matkan kotiin ja sitten pohjanmaalle hoin itselleni että kyllä mumma selviää,kyllä mumma selviää.... eihän hän VOI  kuolla. Päästyämme perille sielä oli äitini,tätini,paappa ja vanhin siskoni miehensä kanssa. Mumma oli vielä elossa. Tunnelma oli käsin kosketeltava.Siskot menivät katsomaan mummaa makuuhuoneeseen,minä emmin... minua pelotti. Lopuksi yritin voittaa pelkoni mutta silloin vanhin siskoni tuli minua vastaan ja sanoi että ehkä on parempi ettet mene. Mumma on huonossa kunnossa ja sinä viimeisilläsi raskaana et ehkä kestä. Pian toinen siskoista juoksi silmät kyyneleissä pihalle. Sain myöhemmin kuulla että hän meni ulos ja huusi Jumalalle että päästä jo hänet pois, sillä hän näki kivun ja väsymyksen. Juuri kun hän oli tullut sisälle huusi toinen siko makuuhuoneesta äitiä ja paappaa. Silloin minäkin tiesin ja tunsin sen ... kuolema oli tullut kylään.Kaikki juoksivat makuuhuoneeseen paitsi minä ja siskoon mies.  Istuin keinustuolissa ja tiesin että nyt mummani vetää viimeisiää henkäyksiä.Kuulin kuin enkelit olisivat laulaneet kuorossa. Ajattelin että sisareni laulavat mummalle.Myöhemmin sainkin kuulla että vain yksi ihminen lauloi ,mutta ihmettelen yhä että miksi kuulin useamman laulavan.  Kuulin Tätini parkaisevan .Hän oli lyyhistynyt polvilleen lattialle nähtyään oman äitinsä viimeisen henkäyksen. Lopuksi paappani sulki hellästi mumman silmät. Nyt hänellä ei ole enää kipuja! Minä itkin hysteerisesti ja siskon mies halasi minua. Vähän ajan päästä tunsin pienen helpotuksen... kuoleman vierailu oli päättynyt.Sen jälkeen muut tulivat makkarista. Joimme teetä odotellessa lääkäriä. Mumman saatto hoidosta oli sovittu ettei poliisia tarvita tälläisessä tilanteessa  ,että riittää kun lääkäri käy toteamassa kuolleeksi. Lääkäri tuli vaimonsa kanssa joka oli kotisairaanhoitaja ja hoitanut myös mummaa. He totesivat mumman kuolleeksi ja juttelivat asiasta. Antoivat kai jonkinlaista kriisiapua. Minulle he olisivat antaneet rauhoittavia ,mutta onneksi edes sen verran itsellä toimi järki että tajusin ettei se ole hyväksi lapselle.
Jossain vaiheessa yötä sitten lähdimme sieltä. Vanhin siskoni jäi yöksi paapan luo ja minä lähdin vanhemmilleni. Menin nukkumaan pikku-siskoni viereen yöksi. Seuraavana päivänä oli kuolinkellojen soitto,jonka jälkeen kävimme puristelemassa mattoja minun kämpillä koska en itse enää pystynyt mahani kanssa sitä tekemään.Samalla minulle alkoi valjeta että elämän on ilmeisesti jatkuttava.Ainakin kaikki muut meinasivat jatkaa ja minunkin oli hoidettava ns. arkiset asiat. Se tuntui pahalta ,mutta arkisten asioiden avulla oli helpompi jatkaa. Mumman hautajaiset olivat yksi elämäni kauheimpia kokemuksia. Kaikista  pahimmalta tuntui arkun lasku koska silloin sitä tiesi ettei mumma enää palaa vaikka kuinka sitä toivoisi. Arkun laskun mukana minä lyyhistyin henkisesti. Kun arkku oli haudassa niin minäkin olin pohjassa. Vanhin siskoni tuli rauhoittelemaan ja yritti saada hysteeristä itkua ja hengitystä tasoittumaan.Mummani veli joka oli nähnytminut viimeksi pienenä olikin kysynyt että kuka oli nainen joka romahti haudalla. Ei ihme mumma oli minulle vähän kuin toinen äiti.Häneen saattoi tukeutua ja häneltä voi kysyä apua ja neuvoa, mutta nyt hän oli poissa.
Jossain vaiheessa rupesin ajattelemaan että mumma lähti ylös suojelemaan meitä ja että vauvani on hänellä erityissuojelussa. Esikoisellani on maailman paras suojelusenkeli!
Tapahtuneesta on jo yli kuusi vuotta ja ikävä on edelleen suuri. Suru alkaa väistymään ja ikävän kanssa on oppinut elämään. Vieläkin tulee usein kyyneleitä ikävästä mutta tiedän että joskus vielä kohdataan. Joskus häntä ajatellessa tunnen hänen läsnä olonsa ja tiedän että hän kulkee vierelläni. On vain opittava elämään ikävän kanssa. Saa itkeä jos siltä tuntuu ja usein se helpottaa oloa paljon, kun hetken saa purkaa tunteitaan.Mumma antaa pieniä merkkejä siitä että kulkee vierelläni pitää vaan opetella huomaamaan noi merkit ja kuuntelemaan. Olen jokaisesta merkistä ja tunteesta kiitollinen, sillä tiedän ettei hän jättänyt meitä täysin.Usein iltaisin istun portailla ja katselen taivasta. Välillä tuntuu että yhtäkkiä mumma hymyilee minulle ylhäältä ja uskonkin hänen tekevän niin,silloin hymyilen takaisin.